Olen niin tyhjä, etten pysty ymmärtämään. Niin tyhjä ja tarpeeton, etten edes kykene puhumaan sanoja suustani. Haluan kadota, olla ilmaa ja yhtä maan kanssa. Haluan haluan haluan.

Ja sitten ymmärrän löytäneeni itselleni ankkurin, joka ei pidä minua maassa.

Olen ikuisesti hukassa merellä, eikä laivani meinaa kellua. Se on epäkunnossa, vajoamassa ja valmiina uppoamaan minä hetkenä tahansa suoraan meren pohjalle, josta minut löytänee vain kalat.

Tai jos eivät hekään, ei kai kukaan ja minusta tulee taas yksi turhake.

halusin vain muistuttaa, että...

Hei ajatellaan positiivisesti! Ei elämä oo niin kamalaa ja lopulta sekin päättyy

Oon löytänyt uuden lempi kappaleen, jota kuuntelen 1100 kertaa päivässä. Ja se on ihan ok.
Otan hataria askeleita, teen sitä mitä rakastan, vaikka vaan kerran vuodessa.
Odotan yhteydenottoja.

Oon huono tekemään asioita ja myönnän sen tänään iltapäivällä jälleen kerran itselleni, kun tuijotan papereita lattialla ja itken kolmatta kertaa ilman pätevää syytä. Tuntuu turhan tyhjältä, niin ihanan turhalta ja niin ihanan tyhjältä, että en pysty edes sanoin kuvaamaan.

Välttelen ihmisten kanssa puhumista. Huudan heille, etten tahdo.

Sitten taas yritän aamulla nousta. Hengitän syvään ja totean, ettei tänään ainakaan.

aamuisin kaikki näyttää jotenkin paljon selkeämmältä sumun lähdettyä tieltäni.

silti en saa mitään aikaiseksi, itkettää aina välillä ja lykkään menojani tunti tunnilta, kunnes en edes mene. 

heikkona heikolla jäällä // eli ei mitään sanottavaa

Haluan käpertyä juomaan kaakaota isossa villapaidassa californiacationin pyöriessä taustalla luoden huoneeseen eloa. Haluan valokuvata auringonlaskuja ja nukkua pitkään. Tahdon maalata kukkia, tahdon pelata videopelejä ja paeta vastuuta. Mutta pakenemalla ei tuu rahaa ovista ja ikkunoista. Eikä pakenemalla päädytä muualle kuin sillan alle.Oon täynnä suunnitelmia. Isoja, pieni ja kaiken muun kokoisia. Oon valmis lentämään, mutta toistaiseksi mun siipeni ovat epäkunnossa.

Tavallaan oon ihan tyytyväinen, että olen epäkunnossa.
Jospa siitä oppisi jotain

Musta tuntuu, että mun käsissäni on joku punainen pallo. Mua ympäröi tuhannet maalit. Yksin kentällä, eikä ketään kannustamassa tai sanomassa mihin tähdätä, kun tulee aika potkaista palloa. En tahdo potkaista väärään suuntaan, sillä se tuntuu ikuiselta ratkaisulta. Enkä tahdo tehdä sellaisia päätöksiä vielä. En ole sellaisiin läheskään valmis tai selvä pääni kanssa.

Joten mitä mä voin tehdä? Mä jätän pallon keskelle kenttää, juoksen karkuun niin nopeasti kuin pääsen ja itken nurkassa epäonnistumisen takia. Tai oikeastaan sen takia, että pelkään epäonnistumista.  Ja epäonnistumisen jälkeistä huonoa oloa.

Koska mä vielä etsin itseäni ja sitä oikeaa paikkaa, ja aikaa potkaista pallo. 

Ja ehkä silloin se on oikea ratkaisu, ehkä oikea maali, ehkä oikein.

Ehkä se avaa uusia ovia, uusia mahdollisuuksia.

Koska kaiken lopussa "elämä voittaa" on vain vitsi.

Sillä elämä ei koskaan voita.